Koulumme - kaksikymmenvuotias

Kuinka Lappeenrannan steinerkoulu eroaa ns. tavallisista kouluista? Vastauksen voi tiivistää kolmeen sanaan: tieto, taide ja käytäntö. Meillä opiskellaan samat tiedot kuin tavallisissakin kouluissa, mutta taide- ja käytännön aineita on enemmän kuin muualla. Myös ns. lukuaineissa oma tekeminen ja henkilökohtainen panos korostuvat. Pääroolissa eivät ole valmiit oppimateriaalit, vaan yksittäinen oppilas ja luokka. Tämä näkyy ennenkaikkea jaksovihkoissa, jotka jokainen oppilas työstää osittain yhdessä luokan ja opettajan kanssa, osittain itse. Henkilökohtainen, luova ote on omiaan auttamaan myös opin mieleen painamisessa.

Lisäksi jokaisella luokalla on oma teemansa, yleinen tapa, jolla oppiainesta lähestytään. Steinerkouluissa puhutaan ikäkausiopetuksesta, mikä tarkoittaa tavallaan herkkyyskautta, jolloin tietyt asiat ja oppimisen tavat toimivat parhaiten.

Olemme peruskoulua ja lukiota vastaava koulu. Samat edut ja mahdollisuudet koskevat niin meillä kuin muuallakin Suomessa oppinsa saaneita lapsia ja nuoria.

Koulua ylläpitää Lappeenrannan seudun steinerkoulun kannatusyhdistys ry, joka on perustettu 1986. Koulu aloitti toimintansa 1989, joten syksyllä 2009 tuli jo 20 vuotta täyteen kasvatus- ja opetustoimintaa Lappeenrannassa.

Kiitoksia kerännyt 20 -vuotisjuhlamme järjestettiin tiistaina 10.11.2009 Lappeenranta-salissa. Juhla huipentui upeasti esitykseen, jossa yhdistyivät kirjallisuus, musiikki ja tanssi. Kaiken pohjana oli tietysti koulumme tarina, johon eläytyi ansiokkaasti lukiomme opiskelija Maria Tsykarev. Esityksen taltioinnin julkaisemme myöhemmin, käsikirjoituksen ylpeänä jo nyt.

MINÄ - LAPPEENRANNAN STEINERKOULU

Me kaikki synnymme tähän maailmaan. Mutta kukaan meistä ei yleensä muista syntymistään ollenkaan. Me kaikki vaan synnymme. Mutta minä muistan.

Minä synnyin 17.8.1989 eli juuri kesän lopussa, ja niin kuin kaikki siskoni ja veljeni, aloitin kasvun heti ensimmäisestä päivästä. Kotini oli silloin Tapavainolassa ja minusta huolehti moni, mutta yksi ihminen oli tärkeä, hänen nimensä oli Kristiina Englund ja häntä en ikinä unohda.

Minä kasvoin. Halusin korkeuksiin, halusin oppia ja varttua. Se ei kyllä käynyt nopeasti, mutta silti minä en luovuttanut. Silloin olivat ajat hankalat. Olimme jokseenkin köyhiä, eikä meillä ollut paljon omaisuutta.

Kun olin kaksivuotias, huoltajani kertoivat, että minä saisin myös oikeuden oppia ja elää aivan samoin kuin muutkin veljet ja siskot Lappeenrannassa sekä minun kaltaiseni "erilaiset" koko Suomessa. Olin iloinen, ihan totta! Olin iloinen, että minä olin hyväksytty ja minä kasvoin. Olin ollut aina jotenkin outo tai erilainen verrattuna muihin siskoihini ja veljiini. He olivat alusta asti kasvaneet nopeampaa tahtia, minulle jopa naurettiin joskus. En tiennyt, miksi. Huoltajani Kristiina sanoi, että älä huolehdi, sillä aika näyttää. Päätin olla ajattelematta sitä liikaa ja voin paremmin parin vuoden ajan. Minä vartuin ja sain lisää minusta välittäviä ja huolehtivia ihmisiä ympärilleni. Ihmisiä tuli eri puolilta. Minä kasvoin ja opin ymmärtämään maailmaa paremmin.

Kun täytin seitsemän vuotta, me muutimme kaikki yhdessä uusiin tiloihin vanhan esikunnan alueelle, Kareliatalolle, johon rakastuin. Alueella asui muitakin, jotka eivät kuuluneet meidän perheeseemme. Kuulin, että saattaisimme saada koko alueen itsellemme ajan myötä. Se oli lupaavaa aikaa.

Kun olin kymmenvuotias, vuonna 1998, minut ja minun kaltaiseni Suomessa hyväksyttiin, erilaisuudestamme huolimatta me saimme elää ja olla juuri sellaisia kuin olimme. Meille annettiin myös stipendi. Siis nyt minutkin hyväksyttiin, olin iloinen. Olin askeleen ylempänä, lähempänä tavoitteitani. Minulle luovutettiin tärkeä tehtävä, olin nuori, mutta sain olla tukena muille. Välillä jopa kuulin kaltaisistani, he olivat kaukana, mutta voivat myös hyvin.

Neljäntoista vuoden iässä tapahtui minulle jotain erityisen suurta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin todella suurta vastuuta. Kaikki auttoivat minua, minun työni oli huomattu. Kuitenkin olin tehnyt työtä pienempien kanssa, mutta tämä oli aivan jotain muuta! Tämä oli sitä, mitä olin toivonut. Aluksi pelkäsin, ettei minuun luotettaisi. Voisinko opettaa myös vanhempia oppilaita? Mutta koe ei ollutkaan niin hankala kuin olin luullut ja yksi suurimmista unelmistani oli toteutunut.

Arki kuitenkin näytti, että haasteita tuli eteeni päivittäin, mutta minä jatkoin sinnikkäästi eteenpäin.

Minä kasvoin ja laajenin, mutta pysyin rakastamani Kareliatalon alueella. Minua tuli lisää ja lisää niin, että oli vaikeaa ymmärtää kaikkea, mitä tapahtui. Minun tunteeni olivat kuin luokkahuoneita, erilaisia. Tunteeni jakaantuivat pienestä suurempaan.

Syntymässäni olin saanut lahjaksi kolmetoista tunnetta, jotka elivät ahtaasti sisälläni. Nyt niillä oli kullakin oma tila, omat kolmetoista huonetta. Seitsemäntoistavuotiaana, jalat tukevasti maassa, nuorena ja vahvana, opin tunteista suurimman - rakkauden.

Nyt kaksikymmenvuotiaana olen perustanut oman perheeni. Perheeseeni odotetaan uutta jäsentä syntyväksi. Kun olen kaksikymmentäyksivuotias, täysi-ikäinen, silloin perheemme tulee olemaan täyteläinen, valmis ja kokonainen.

Maria Tsykarev